Aivan suosituksienkin mukaan toteutetusta liikuntaharjoittelusta huolimatta ajaudutaan nivelrikkopotilaiden kohdalla silti monesti tekonivelleikkauksen tarpeeseen. Kivun poistamisen tai ainakin sen lievittämisen ohella on tekonivelleikkauksen toisena tärkeänä perusteena potilaan toimintakyvyn palauttaminen vähintään terveysliikunnan sallivalle tasolle varsinkin niissä tilanteissa, joissa asianomaisen potilaan perusterveydentila mahdollistaa pulssia nostavan liikunnan jatkamisen. Terveyttä ylläpitävän ja edistävän liikunnan jatkaminen tekonivelleikkauksen jälkeen on siis yleisesti varsin suositeltavaa ja mahdollisuuksien mukaan siihen tulisi myös aivan tietoisesti pyrkiä.

Tekoniveliä asennetaan moniin eri niveliin. Proteesiratkaisut ovat sekä leikkausteknisesti että myös proteesirakenneominaisuuksiltaan varsin erilaisia ja joissakin tilanteissa nämä proteesivalinnat voivat myös räätälöityä leikattavan potilaan liikuntatottumuksien ja/tai -tavoitteiden mukaisesti. Leikattavat potilaat ovat sekä fyysisiltä että henkisiltä ominaisuuksiltaan yksilöitä. Niinpä, mikä liikunnan osalta sopii yhdelle, ei välttämättä olekaan hyväksi toiselle. Myös liikuntamuodoissa on sekä kuormittavuudeltaan että riskisisällöltään ymmärrettävästikin hyvin suuria eroja. Potilasta hoitavan yksikön ja varsinkin tekonivelleikkauksen suorittaneen lääkärin suosituksia on syytä kysyä ja myös kuunnella, etenkin jos tarkoituksena/tavoitteena on aggressiivisempien tai fyysisesti muuten rasittavampien urheilumuotojen jatkaminen leikkauksen jälkeen. Tekonivelvalmistajalla tai ainakin proteeseja markkinoivalla yrityksellä saattaa olla joitakin omia suosituksiaan tässä suhteessa, vaikka tietääkseni mitään "takuita" ei näiden tekonivelien kestävyydestä olekaan potilaille tarjolla. Myöskään leikannut kirurgi ei voi tarjota taattua suotuisaa kestoikää asentamalleen proteesille. Talonpoikaisjärjelläkin voinee kuitenkin pitää ilmeisenä totuutena sitä, että siinä missä terveenkin nivelen, voi aivan erinomaisestikin asennetun tekonivelen asianomainen itse ennenaikaisesti vaurioittaa ja pilata vaikkapa vammojen tai ylenmääräisen sekä riskialttiin kuormittamisen kautta.

Mikä on oikein ja mikä väärin ei taida olla tässä tekonivelpotilaan liikunta-asiassa mikään mustavalkoinen käsite. Aivan yleishyödylliseltä kannalta on pyrkimyksenämme käsitellä tätä asiaa vielä perusteellisemmin ja asiantuntevammin tulevissa lehdissämme, ja voinemme varmaankin poimia siihen yhteyteen joitakin potilaskohtaisia esimerkkejä.